Kategoriat
Uncategorized

Ja aurinko paistaa

On ollut kylmä, mutta armas aurinko on paistanut joka päivä yhtä kirkkaasti kuin aina ennenkin.

Olen kohdannut pettymyksen jota en osannut odottaa, mutta tiedän että pääsen sen yli. Olen iloinen että pystyin kaiken itkun ja valvomisen jälkeen tekemään työni. Musiikki on lääke. Ja tiedän että olen kyllin taitava ja hyvä siihen tehtävään joka minua vielä odottaa. Voin jo puhua kaikesta itkemättä, ja huomaan että käytän paljon huumoria, mustaakin, apuna. Tiedän myös sen, että elämässä on isompiakin suruja, semmoisia tragedioita jotka ovat ja pysyvät vuosikaudet ja niiden kanssa täytyy vain oppia elämään. Tämä on pian unohdettu, pelkkä pieni kolaus joka oli minulle tarpeen!

Toiseksi viimeiseen päivään asti kamppailin hiljaa mielessäni, syvällä sydämeni sopukoissa, haluanko tänne kanttoriksi, onko tämä se minun juttuni. Viimeisen kymmenen kuukauden aikana täällä töissä olen oppinut paljon, tutustunut pikkuhiljaa työtovereihin ja iloinnut heistä, löytänyt keinoja järjestellä epämääräistä työtä säännönmukaiseksi, sujuvaksi. Olen iloinnut laulavista lapsista, itkenyt liikutuksesta kun he ovat laulaneet, mieleni on täyttynyt mahtavista ideoista mitä kaikkiea voin tehdä heidän kanssaan tehdäksemme tätä seurakuntaa vielä laulavammaksi seurakunnaksi. Kaikenikäisten.

Mutta kuten aiemmista kirjoituksistani täällä Sivuseikassa ilmenee, olen ollut myös hyvin väsynyt, uupumukseen asti, olen tehnyt työtäni käheällä kurkulla ja masentuneenakin. Hengellisessä työssä tulee vastaan asioita jotka askarruttavat yön pimeinä tunteina, ja usein joutuu miettimään omaa toimintaansa, että mikä on oikein ja otollista. Kun tässä työssä ei palvella vain ihmistä, vaan myös Jumalan seurakuntaa ja toteutetaan lähetyskäskyä. (Ihmisille on helpompi olla mieleen.) Olen ollut ahdistunutkin ja usein sanonut kotona että ei minusta ole tähän, en voi hakea sitä virkaa. Samoin oloni on ollut tukala, kun työ on vienyt muun ajan, mitä lastenhoidolta ja välttämättömältä levolta on jäänyt. Olen katsellut haikeana ylähyllylle missä värilaatikkoni ovat surullisen kauniina pölyttyneet. Ja toivottomana yöpöydälle, missä on iso pino kirjoja joita en ole voinut lukea kunnolla, kun mieli on niin täynnä kaikenlaista. Ja kaikkein eniten olen surrut lapsiani, noita isompia koululaisia, joille minulla on liian vähän aikaa ja voimia. Pienempien kanssa olen saanut olla onneksi vapaapäivinäni tarpeeksi.

Mutta olen ajatellut myös, että jos se olisi kaikesta huolimatta minun tehtäväni, vaativa ja välillä raskaskin, mutta silti. Jos seurakunta minua tähän tehtävään kutsuu niin voinko olla ottamatta sitä vastaan. Voisinko lahjoillani ja taidoillani täyttää tehtävän joka on tarjolla, olisinko riittävän hyvä. Ja päätin lopulta, seurakuntalaisiakin kuunnellen, että yritän, ja jos Jumala suo, otan tehtävän vastaan ja teen sen niin hyvin kuin osaan. Olin valmis myös luopumaan työn takia.

Seurakunta ei minua kutsunut. Ensi pettymys oli valtava ja katkerat ajatukset olivat mielessä. Mutta tiedän että tunne haihtuu aika pian, kun olen saanut elää sen läpi. Ja tiedän että kun yksi ovi nyt sulkeutui, muita ovia avautui. Voin pyyhkiä pölyjä, raivata tilaa uusille ajatuksille, odottaa kesää ja pientä tulokasta, ehkä minulla on taas aikaa.

Tällä viikolla olemme kiertäneet kouluja pääsiäisnäytelmän merkeissä. On ollut mukavaa, ja työkaverit ovat lohduttaneet. Enää muutama viikko ja saan jäädä äitiyslomalle. Istun nyt terassilla teekupin kanssa auringon lämmössä, pihapuusta kuuluu linnun laulu. Ja uskon, että minun kannaltani asiat menivät niin kuin pitikin.

Vaikka en sitä ihan vielä käsitä. Kyllä minun vain tulee ikävä pientä poikakuoroani!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *